~xxxxxx~

Elämässäni (kuten otsikosta näkee) puhaltaa aivan uudet tuulet. Olen aloittanut ammattikoulun lähihoitaja-linjan. Tälläkin hetkellä pitäisi keskittyä kuuntelemaan opetusta, mutta iski inspiraatio pävittää tätä blogia pitkästä aikaa. 

Koska aloitin opiskelut uudessa kaupungissa, lähes koko kesä meni asioiden hoidossa: asunnon hankinta, asunnon laitto, kaupunkiin tutustuminen ja kouluun valmistautuminen. Vaikka kyseinen kaupunki on minulle ennestään tuttu, täytyi mm. tutustua linja-autojen reitteihin ja aikatauluihin.

Opiskelujen aloittaminen oli jännittävää; uusi koulu, uudet opettajat sekä uudet luokkakaverit. Koko kesän hermoilin, mutta loppujen lopuksi se oli täysin turhaa. Luokka oli oikein mukava ja opettajat vaikuttivat rennoilta. Yksi kriteerini oli päästä kaupunkiin, jossa kukaan ei tunne minua. Kaverini sanoin: "Saat olla juuri sitä mitä olet ja kertoa itsestäsi niin paljon kuin haluat." Sitä en oikein tullut ajatelleeksi. Toinen kaverini myös totesi: "Jos en tuntisi sinua, tutustuisin sinuun uudelleen, koska olet niin mukava." 

Opinnot ovat alkaneet mutkattomasti, paljon tuttua asiaa, paljon uutta asiaa. On hauskaa saada syventää omia tietojaan ja taitojaan.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. 

 

 

Tajusin tänään, että minusta on tulossa ylioppilas. Neljän vuoden uurastus on loppusuoralla ja keväällä kaikki työ tullaan palkitsemaan.

Vaikka kirjoitukset ovatkin onnellisesti ohi, täytyy saada viimeiset kurssit kasaan ja alkaa miettiä mitä haluaa tehdä lukion jälkeen. Katselin viime viikolla kolmea erilaista koulua. Tulevaisuus alkaa pikku hiljaa hahmottua silmieni edessä. Se tuntuu mukavalta. 

Tuntuu hyvältä tietää, että elämä jatkuu. Lukiossa ollessani minusta on tuntunut joskus, että aika on pysähtynyt ja vaikka kuinka paljon tekisi läksyjä ja lukisi kirjoja, eteenpäin ei pääse. Tuntuu kuin olisi jumittunut mutaan ja vähä vähältä uppoaa. 

Vielä hetkittäin tuleva pelottaa. Mitä, jos en saa kursseja kasaan? Mitä, jos ihan loppumetreillä romahdan? Mitä, jos vain tapahtuu jotain mikä romuttaa kaiken? - Tyypillistä ajattelua minulta.

Olen luonteeltani huolestuja-tyyppiä. Murehdin tulevaa liikaa ja saan itseni hyvin stressaantuneeksi. Vaikka tukiverkko sanoo, että kaikki järjestyy, mieleni tekee silti panikoida :D

Minun pitäisi opetella elämään päivä vain ja hetki kerrallaan. Niinpä, helpommin sanottu kuin tehty, jos on kyse minusta.  

Kun tajusin, että perjantaina (22.9.2017) minulla on ainakin toistaiseksi viimeiset ylioppilaskirjoitukset, kamala paniikki iski. Mitä, jos en osaa? Mitä, jos unohdan kaiken? Mitä, jos alan panikoida ja pilaan kaiken?

Kyseessä on ruotsin kirjoitukset. Omasta mielestäni osaan asiat kohtalaisesti, mutta aina koetilanteessa tapaan panikoida ja ajatukset alkaavat laukata. Nyt kaiken lisäksi on kyseessä sähköiset kirjoitukset, joissa en koskaan ole ollut. Ei siinä mitään, hallitsen laitteet, mutta jännittää silti.

Minua todellakin kiinnostaisi tietää, miksi en vaan voi keskittyä rauhassa koetilanteeseen, vaan alan heti miettiä kaikkein pahinta. Olen harjoitellut lähes puoli vuotta, mikä voisi mennä pieleen? Vaikka en osaakaan kaikkia asioita, osaan tarpeeksi. Vaikka kaverini ovatkin rauhoitelleet, en vaan voi rauhoittua.

Kun tätä tarpeeksi miettii, alkaa naurattaa. Nauran itselleni, koska minusta tuntuu tyhmältä. Kyllä minä pärjään, mutta aivoni eivät halua uskoa sitä.

Ja vaikka kokeessa mokaisikin se ei ole maailmanloppu. On mahdollisuus uusia ja korottaa. Tätä ei aina kuitenkaan tule ajatelleeksi ennen koetta, vasta kokeen jälkeen.

Tällä hetkellä olisi varmaan parasta vetää syvään henkeä ja todeta: Mitä ikinä kokeessa vastaan tulee, yritä parhaasi. Et voi tehdä yhtään enempää. Jos kokeen jälkeen harmittaa, muista, että sinulla on vielä toinen mahdollisuus parantaa.

Tämän enempää omia ja muiden ajatuksiani sekoittamatta, on hyvä vain rauhoittua ja katsoa mitä vastaan tulee. 

Tämän postauksen tarkoitus olisi avautua kouluun liittyvistä paineista.

Huomasin koulussa juuri ennen ylioppilaskirjoituksia, että paineet alkoivat kasaantua. Huomasin myös, että paineiden suurin aiheuttaja oli opettaja. 

Ehkä tämä on vain minun omaa kuvitelmaani, mutta minusta on aina tuntunut, että opettajat vaativat monessa suhteessa täydellisyyttä ja aiheuttavat opiskelijoille siten älyttömät paineet. Onko syy sitten siinä, että heillä itsellään on paineita siitä, että pärjäävätkö opiskelijat vai onko joidenkin opettajien "tausta" sellainen, että he itse ovat joutuneet tavoittelemaan täydellisyyttä ja se heijastuu myöhemmin työelämään. Mene ja tiedä.

Itse olen todella herkkä ja ahdistun helposti, jos tehtäviä kasaantuu. Viimeiset viikot olenkin koettanu vain lukea, että pärjäisin kirjoituksissa edes jotenkin.

Tunnilla opettajan "hätiköivä" käytös ja monen monet pikku pilkunviilaukset alkoivat tuntua siltä, että en koskaan tulisi selviämään kirjoituksista. Kun taas saavuin kotiin, pystyin jälleen hengittämään ja olo rauhoittui.

Tästä kaikesta tein yhteenvedon: opettajan ammattitaidossa ei ole mitään vikaa, mutta tapa, jolla hän asiat esittää on väärä. Kaikkea pitäisi ehtiä lyhyessä ajassa tehdä.

En tiedä, oliko tässä avautumisessa mitään järkeä, mutta tuntui siltä, että minun täytyi saada ajatukseni ulos.

Kuka? Mitä? Missä? Häh?

Hei lukija!

Olet eksynyt HopeanHepokatin blogiin.

Olen miettinyt blogin perustamista jo pitkään, mutta en ole saanut sitä vain aikaiseksi. Joko minulla on ollut aina kiire tai en vain ole jaksanut.

Ensimmäisessä postauksessa ajattelin hieman kertoa itsestäni, koska se tuntuu olevan tällä hetkellä ainoa järkevä ajatus. Tässä siis Sinulle hauskoja ja hyödyllisiä faktoja hepusta, joka tätä blogia päivittelee:

- Olen 19-vuotias tyttö

- Käyn lukiota, jossa minulla on neljäs vuosi menossa

- Vihaan koulua (ja olen silti lukiossa)

- Minulla ei ole mitään hajua mitä lukion jälkeen teen

- Rakastan kirjoittamista ja musiikin kuuntelemista

- Omistan maailman ihanimman koiran

Tässäpä kaikki tältä erää, seuraava postaus onkin jo kunnon asiaa.