Tajusin tänään, että minusta on tulossa ylioppilas. Neljän vuoden uurastus on loppusuoralla ja keväällä kaikki työ tullaan palkitsemaan.

Vaikka kirjoitukset ovatkin onnellisesti ohi, täytyy saada viimeiset kurssit kasaan ja alkaa miettiä mitä haluaa tehdä lukion jälkeen. Katselin viime viikolla kolmea erilaista koulua. Tulevaisuus alkaa pikku hiljaa hahmottua silmieni edessä. Se tuntuu mukavalta. 

Tuntuu hyvältä tietää, että elämä jatkuu. Lukiossa ollessani minusta on tuntunut joskus, että aika on pysähtynyt ja vaikka kuinka paljon tekisi läksyjä ja lukisi kirjoja, eteenpäin ei pääse. Tuntuu kuin olisi jumittunut mutaan ja vähä vähältä uppoaa. 

Vielä hetkittäin tuleva pelottaa. Mitä, jos en saa kursseja kasaan? Mitä, jos ihan loppumetreillä romahdan? Mitä, jos vain tapahtuu jotain mikä romuttaa kaiken? - Tyypillistä ajattelua minulta.

Olen luonteeltani huolestuja-tyyppiä. Murehdin tulevaa liikaa ja saan itseni hyvin stressaantuneeksi. Vaikka tukiverkko sanoo, että kaikki järjestyy, mieleni tekee silti panikoida :D

Minun pitäisi opetella elämään päivä vain ja hetki kerrallaan. Niinpä, helpommin sanottu kuin tehty, jos on kyse minusta.